Tämä on tähän mennessä lukemistani Austerin romaaneista suosikkini. Kirja alkaa näin: "Jo melkein vuoden hän on ottanut valokuvia hylätyistä esineistä" ja päättyy näin:" hän lakkaa toivomasta yhtään mitään ja alkaa elää vain kulloistakin hetkeä, ohikiitävää nyt-hetkeä, joka on tässä nyt eikä sitten enää, nykyisyyttä joka on kadonnut ikiajoiksi". Tähän väliin mahtuu monia kiehtovia elämäntarinoita, joita värittää sattumasta aiheutunut onni tai epäonni. Romaanin keskiössä on autiotalo New Yorkissa ja sen vallanneet asukkaat.